Onko Metsä menettänyt merkityksensä?

Muinaisille esi-isillemme metsä oli elintärkeä paikka. Se tarjosi suojaa, ravintoa ja turvallisia liikkumismahdollisuuksia. Eläminen liikkui metsän ympärillä, sillä suurin osa eläimistäkin liikkui juuri metsässä. Luontoa kunnioitettiin ja siellä liikkumista pidettiin kunnioitettavana asiana. Metsänhenkiä ja luonnonjumalia palvottiin ja ihailtiin, eikä heitä haluttu suututtaa. Tällöin ihmisen ja luonnon välinen suhde pysyi tasapainossa.

Seuraavaksi ihmiset muuttivat metsästä aukeille alueille, raivasivat maata ja viljelivät peltoja. Metsä oli silti hyvin tärkeässä roolissa, sillä se takasi selviytymisen vaikeistakin ajoista. Puista rakennettiin taloja ja rakennuksia, polttopuilla taas lämmitettiin taloja, taaten selviytyminen kylmistä talvista. Eläimetkin liikkuivat vielä metsissä, joten metsä tarjosi myös ruokaa ihmisille. Se ei koskaan lakannut olemasta, ja metsän olemassaoloa pidettiin itsestään selvänä asiana.

Nykyään metsän olemassaolo ei ole enää niin itsestään selvää. Joka päivä ympäri maailmaa kaadetaan tonneittain puita ja eläimet joutuvat etsimään itselleen uuden turvapaikan. Puita myydään muihin maihin, ja niistä valmistetaan erilaisia paperituotteita ja huonekaluja. Sähkö- ja öljylämmitysten myötä puulämmitys on vähentynyt, ja sen asema selviämisen kannalta on hälvennyt. Puulla ja metsällä ei tunnu olevan enää mitään arvoa, se on vain yksi keino lisää saada rahaa. Mihin on hävinnyt arvostus metsää ja luonnossa liikkumista kohtaan?

En usko, että metsää osaa arvostaa yhtä paljon jos asuu kaupungissa. Itselleni luonnossa liikkuminen on tärkeä, ja itsestään selvä asia. Olen asunut koko ikäni metsän vieressä, joten sen läsnäolon on tuntenut aina. Vihreät värit rauhoittavat mieltä ja raikas kasvien tuoksu herättelee turtuneita aivosoluja. Vehreässä metsässä liikkuminen on myös mitä parhainta liikuntaa, sillä siinä samalla yhdistyy kaksi toimivaa ja tärkeää asiaa: raikas ilma ja tehokas kuntoilu. Metsä on myös antanut muunlaista mielihyvää, sillä mustikat ja metsämansikat maistuvat varmasti jokaiselle. Tällaisten asioiden kautta luontoa on oppinut arvostamaan. Kun tietää luonnon tärkeyden, ei tee mieli tuhota sitä roskaamalla ja saastuttamalla.

Entäs sitten eläimet? Ihmisten omahyväinen ja kaikkivaltias asenne on ajanut monet eläimet ahdinkoon. Joka kerta kun metsää kaadetaan, ajatellaan eläinten löytävän jostain muualta uuden elinalueen, onhan metsää jäljellä vielä vaikka kuinka paljon. Miltä ihmisistä tuntuisi, jos jättimäinen kone jyräisi oman kodin, ja sinulle sanottaisiin vain: onhan maapallolla vielä tilaa vaikka kuinka paljon! Näin se ei kuitenkaan mene. Metsää hakkaamalla häviää myös monia kallisarvoisia kasvilajeja.

Ihmiset nauttivat raikkaasta ulkoilmasta, ja valittavat tehtaasta tulevia savuja. Mistä tämä raikas ilma sitten tulee? Metsienhän sanotaan olevan maapallon keuhkot. Varsinkin sademetsät päästävät ilmoille paljon happea ja poistavat hiilidioksidia, mutta jokainen kasvi ja puu tuottaa myös tätä samaa elintärkeää ainetta. Siksi jokainen metsäpalsta on tärkeä, ja kaadetun metsän tilalle tulisi istuttaa uutta metsää. Näin maailman keuhkojen toiminta säilyisi mahdollisimman elinvoimaisena. 

Onneksi silti vielä löytyy joitain ihmisiä joita luonnonsuojelu kiinnostaa. Nämä luonnonsuojelun ääripäässä olevat  viherpiiperöt kahlitsevat itsensä suuriin puihin ja huutavat oikeutta yksilöille, jotka eivät itse voi itseään puolustaa. Välillä tilanteet menevät äärimmäisyyksiin, ja työmiesten sekä luonnonsuojelioiden väliset konfliktit ovat lähellä. Metsä siis edelleen herättää ihmisissä tunteita, vaikka välillä tämän elintärkeän luonnonalueen tuhoaminen tuntuu hauskemmalta kuin sen suojeleminen. Alkuaikojemme metsässä elely näyttää vieläkin salaa vaikuttavan geeneihimme ja ajattelutapoihimme.

Opettaja: haluaisin tästä pistearvioinnin.

Täytyykö nuorten olla aina täydellisiä?

Sunnuntaina 13.2 Eeva-Liisa Tarvainen kritisoi Etelä-Saimaassa kovalla kädellä Tanssiopisto Sonja Tammelan, Musiikkiopiston sekä kuvataidekoulun yhteisteosta Lumiukkoa. Lappeenrantasalilla esitettiin myös tanssiopiston ylimmän balettiluokan teos nimeltään Talvitanssi. Kirjoittajan mukaan 10-vuotiaiden tyttöjen nilkkojen täytyisi jo ojentua moitteettomasti, sekä vanhimpien balettitanssijoiden jalkojen nousta korkeammalle.

Lumiukko suunnattiin lapsille, kun taas Talvitanssi oli ehkä enemmän suunnattu vähän vanhemmille ihmisille, jotka jaksaisivat keskittyä ja katsoa teoksen kokonaan läpi. Lapset tykkäsivätkin paljon lumiukosta, sen iloisuudesta sekä luultavimmin myös siitä, että lumiukko ei sulanutkaan, niinkuin alkuperäisessä tarinassa tapahtuu. Päätös olla sulattamatta lumiukkoa oli mielestäni erittäin hyvä, sillä miksi kaikkien pitäisi aina mennä alkuperäisen kaavan mukaan ja päättyä surullisesti? Lehtitekstin kirjoittaja oli kritisoinut myös tätä asiaa. Häneltä tuntui löytyvän pahaa sanottavaa melkein joka asiasta.

Tästä päästäänkin aiheeseen, tarvitseeko nuorten harrastajien aina olla täydellisiä? Pitääkö jokaisen harrastuksen johtaa ammattiuraan ja sitäkautta pyrkiä olemaan paras? Mielestäni nuorten harrastusten tarkoituksena on löytää uusia puolia itsestään, saada uusia kavereita, liikkua ja pitää hauskaa. Jokaisella on oikeus itse valita, haluaako päästä huipulle vaiko ei. Tanssin itsekin tanssiopistolla, ja tiedän miten siellä toimitaan. Lapsille opetetaan tasapuolisesti asioita, ketään ei kohoteta muita paremmaksi eikä ketään painosteta liikaa olemaan huippuhyviä. Minusta tämä toimii, sillä itsekin tunnen oloni turvalliseksi tällaisessa lämminhenkisessä ympäristössä, jossa minua neuvotaan, mutta ei kuitenkaan painosteta liikaa sanomalla etten olisi tarpeeksi hyvä, ja minun pitäisi harjoitella vielä lisää.

Nuorille tulee paljon paineita nyky-yhteiskunnassamme.  Meidän pitäisi onnistua elämässämme ja kouluttautua hyvin, jotta saisimme hyväpalkkaisen työn ja meistä tulisi potentiaalisia veronmaksajia. Jokainen keski-ikäinen ihminen haluaisi saada laadukkaat eläkepäivät ja hyvälaatuisen vanhainkodin, siksi he kohdistavat paineensa meihin. Kouluttautukaa ja taatkaa meille turvallinen tulevaisuus! Nuoret ovat muutenkin herkässä tilanteessa, he eivät tiedä mitä tekisivät tulevaisuudessa, ja he etsivät vielä itseään ja omaa kutsumustaan. Tällöin heille tulisi antaa omaa aikaa, mutta myös tukea ja kannustusta, jotta he löytäisivät heille itselleen parhaiten sopivan tien. Nuorten harrastukset toimivat myös hyvinä suunnannäyttäjinä, ja he saavat sieltä paljon hyviä ja korvaamattomia neuvoja.Siksi koenkin varsin epäreiluksi että Eeva Liisa Tarvainen arvostelee negatiivisella tavalla nuoria, tanssin harrastajia, jotka olisivat vain  kaivanneet kiitoksen heidän tekemästään työstään.

Ensimmäinen teksti

Lukujärjestyksessäni sattui olemaan tyhjä palkki, jonka tiesin tuottavan minulle ylimääräistä, tylsää odottelua. Maalla asuminen on välillä rankkaa sillä kyytien saaminen on joskus hyvin hankalaa. Miten mukavaa olisikaan ollut nukkua perjantaiaamuna pitkään ja tulla vasta 11 kouluun.. Näin ei kuitenkaan koskaan olisi käynyt, kello olisi soinut joka tapauksessa puoli kahdeksalta, jotta ehtisin linjataksiin joka veisi minut yhdeksäksi kouluun. Tässä on siis syy, miksi nyt tätä tekstiä kirjoitan.

Kurssin aikana haluaisin parantaa yleiskieltäni. Ennen minulla oli aikaa lukea, ja yläasteen teksteistä sain aina kiitettäviä numeroita. Lukion alkaessa ja tanssiharjoitusten lisääntyessä vapaa-aika yhtäkkiä vain kului pois ja kirjat jäivät lukematta. Tilalle tulivat Facebook ja mesettely. Näiden minulle niin rakkaiden yhteydenpitovälineiden myötä hyvä yleiskieleni rappeutui. Nyt olisi mukavaa löytää taas hyvä kirjoitusvire, ja päästä oikealle tasolle tekstin tuottamisessa.

 @ we<3it